2012 Palkinto 1

Arvokas elämäni

Joskus on vaikea valita kahden hyvän vaihtoehdon väliltä. Eteemme ilmestyy niin pieniä kuin suuriakin kysymyksiä, ja jälkimmäisten kanssa tarvitsemme avuksi jotakin muutakin kuin vain hetken mielijohteita. Arvot, joiden varaan rakennamme ajatteluamme, ovat omaa elämän pääomaamme ja valinnat, joita teemme, heijastelevat arvomaailmaamme. Olemme hyväksyneet arvomme itse oman elämämme pohjaksi antamalla tietyille asioille painoarvoa ja erityisen merkityksen. Monet arvoistamme kumpuavat edellisten sukupolvien eletystä elämästä, ja heidän kokemuksistaan. Arvot siirtyvät vanhemmilta lapsille perintönä, ja niiden tarkoitus on auttaa ottamaan maailma omakseen ja opettaa asioiden tärkeysjärjestystä.

Olen syntynyt ja kasvanut perinteisessä suomalaisessa työläisperheessä. Olen oppinut vanhemmiltani paljon, ja vuosi vuodelta ymmärrän yhä paremmin, että vanhemmuus on vanhemmilleni elämän tärkein rooli. Olen saanut omasta mielestäni useisiin samanikäisiin verrattuna vanhanaikaisen kasvatuksen, ja minulle on opetettu, ettei mikään tule ilmaiseksi. Oman kännykän sain viidennellä luokalla luokkani viimeisenä pitkien, tuloksettomien keskustelujen jälkeen, ja tarinan opetus oli, ettei puhelinta osteta leikkimistä varten. Korvakorut sain 15-vuotissyntymäpäivälahjaksi, sillä niin äitinikin oli aikanaan saanut. Se oli suuri hetki, sillä äitini ei ollut antanut minulle aikaisemmin periksi asiassa, ja se antoi samalla syntymäpäivälleni erityisen merkityksen. Meillä kotona on aina korostettu myös yhdessä tekemisen meininkiä. Loppukesän mustikkaretket metsään marjasadon perässä, Ruotsin risteilyt ja jopa jokaperjantaiset kaupassakäynnit isompaan markettiin ovat syöpyneet syvälle muistoihini. Niinä hetkinä olen tuntenut, kuinka tärkeitä lähellä olevat ihmiset oikeasti ovat, ja kuinka yksin olisin ilman heitä. Kaksi vuotta nuoremman pikkusiskoni kanssa olemme aina olleet läheisiä, ja vanhempamme ovat painottaneet, että siskosta on pidettävä huolta. Lapsuuden valokuvia katsellessani eniten huvittavat juuri ne yhteiskuvat, joissa olemme yhdessä siskoni kanssa. Kuvista voi melkein kuulla kahden pienen tytön iloisen naurun kikerryksen ja nähdä kuvaushetkeä seuranneen suuren tragedian, kun toinen kiskoo toiselta kukkaseppeleen päästä. Niihin hetkiin haluaisin vielä joskus palata.

Olen usein kadehtinut kavereitani, joilla suku on koko ajan lähellä. Tädit ja serkut ovat pyörineet viikoittain kuvioissa, ja mummon luo voi mennä syömään vastapaistettua pullaa. Meillä niin ei ole ollut. Vanhemmillani on molemmilla useita sisaruksia, mutta suvussamme vallitsee jonkinlainen perherauha. Toisten nurkkia käydään nuuskimassa korkeintaan kerran kolmessa vuodessa ja suurimpien perhejuhlien aikaan. Sukuni on jäänyt siksi hieman etäiseksi. Molemmat mummoni kuolivat muutamia vuosia sitten, juuri kun aloin itse olla yhteydessä heihin. Melkein suututti silloin. Pitikö heidän lähteä, kun olisin tarvinnut heitä eniten? Keväällä siintävää lakkiaisjuhlaani ja siihen liittyvää sukulaisten kahvitusta odotan kuitenkin innoissani. Näen kaikki sukulaiseni, ja voin jälleen todeta, etteivät vuodet ole muuttaneet heitä mitenkään. Heidän kannaltaan tilanne voi olla toinen, kun pienestä tytöstä on ”muutamassa vuodessa” kasvanut melkein aikuinen. Olisimmepa voineet tavata useammin, niin olisivat huomanneet, etteivät ne vuodet minunkaan kohdallani mitenkään epämääräisen nopeasti ole edenneet.

Kotona olen oppinut myös sen, ettei rahaa kasva joka oksalla. Rahaa kyllä on, mutta ei niin, että jokainen mahdollinen ja mahdotonkin toive voitaisiin toteuttaa. Vaikka vanhempani eivät olekaan lääkäreitä, asianajajia tai edes suuryritysten johtajia, heidän työnsä on tärkeää. Isälläni on tapana sanoa, että kaikki työ on arvokasta. Jokaisen työ rakentaa omalta osaltaan yhteiskuntaamme. Tuo ajatus helpottaa, kun abiturienttina tutkii kauhuissaan kaikkia valittavissa olevia koulutusmahdollisuuksia. Valitsinpa minkä tahansa uran, se ei ole väärin. Vanhemmiltani olen oppinut myös oman rahan ja yritteliäisyyden merkityksen. Mitään ei saa, jollei itse ole aktiivinen ja etsi. Lukioaikainen urakehitykseni ikkunanpesijästä siivoojaksi tuskin on puolestapuhuja CV:ssäni hakiessani joskus vakituista, tulevaa koulutustani vastaavaa työtä, mutta olenpahan kerännyt kokemusta muualtakin ja tiedän, kuinka tärkeää on, että joku siivoaa.

Koulunkäyminen on alakoululaisesta asti ollut minulle mieleistä. Asuinalueella sijaitseva ala-asteemme oli rauhallinen ja ilmapiiri kannustava, mutta useimmilta luokkakavereiltani tuntui loppuvan motivaatio ennen kuin aapisessa oli edetty puoliväliin. Muutenkin tuntui olevan muotia, että kaikessa kapinoitiin. Muistan, kuinka luokkamme kovanaaamaisin poika kehuskeli opettajallemme, ettei ollut pessyt hampaitaan kolmeen viikkoon. Silloin ajattelin, että minä ainakin pesen neljästi päivässä. Ala-asteen loppuvaiheessa olin luokan ”hikari”, mutta näin jälkikäteen iloitsen, että uskalsin olla erilainen. Massan mukana olisi ollut helppo mennä, mutta halusin oppia lisää. Maailma avartui jokaisen matematiikan uuden laskukaavan myötä vähän enemmän. Vanhempani huomasivat intoni, ja kannustivat lisää. Kuudennella luokalla ilmoitin vanhemmilleni, etten halua jatkaa suoraan lähellä olevalle yläasteelle, vaan keskustaan isompiin kouluihin. Äiti antoi vapaat kädet, joten hain varmuuden vuoksi jokaiseen. Kannatti yrittää, sillä ovet avautuivat mieleisimpään.

Ystävät ovat joskus hämmästyttävänkin tärkeä asia elämässä, vaikka rinnalla kulkijaa ei muistakaan jokaisessa kaarteessa huomioida. Perheen jäsenistä välittäminen nyt vielä kuuluu yleisiin normeihin, mutta se tunne, kun joku perheen ulkopuolinen välittää ja pitää tärkeänä, on eheyttävää. Olen usein miettinyt, miten kemiat jonkun kanssa vain osuvat niin saumattomasti yhteen. Ja jonkun kanssa eivät sitten ollenkaan. Omana itsenä oleminen on joskus yllättävän vaikeaa, ja olen huomannut, että juuri se tekee ihmissuhteista mielenkiintoisia. Kahvitteluhetki kaverin kanssa, joka tuntee minut kuin lapsuusaikaisen lapasensa antaa valtavasti uutta energiaa. Kaikkien kanssa on yleensä tultava toimeen, mutta rakkaat ystävät ovat tärkeitä juuri sen takia, ettei ikkunasta ulos tuijottelu hiljaisina hetkinä ole tippaakaan vaivaannuttavaa.

Lukion viimeinen vuosi on tuntunut ajoittain raskaammalta kuin edelliset, ja välillä olen ajatellut, että onneksi opittavaa ei ole annettu ylemmältä taholta yhtään tämän enempää. Olen kuitenkin saanut voimia ajattelemalla tulevaa. Ennen opiskelujen jatkamista lukion jälkeen lähden suorittamaan asepalvelusta. On ollut voimia antavaa ajatella, että heinäkuussa saan laittaa ”aivot hetkeksi narikkaan” ja rämpiä metsässä mielin määrin. Tehdä aivan jotain muuta kuin edeltävät 12 vuotta elämässäni. Armeijaan meno myös jännittää, ja monet ovat kyselleet, miksi lähden ja samalla siirrän tietoisesti opiskelujeni aloitusta vuodella. Nuoria kun kannustetaan koko ajan nopeaan kouluttautumiseen ja työelämään siirtymiseen, vaikka osa tarvitsee ansaitun hengähdystauon aikuisuuden kynnyksellä ennen jatkamista eteenpäin. Helpoin vastaus olisi, että niinhän puolet jokaisesta ikäryhmästä tekee, mutta kysymys on mietityttänyt itseänikin. Olen tullut siihen tulokseen, että nyt tai koskaan. Olen pienestä tytöstä asti haaveillut armeijasta ja olen jollain tavoin maanpuolustushenkinen. Haluan myös koetella itseäni ja näyttää itselleni ja vähän muillekin, miten henkinen ja fyysinen kuntoni kestää. Olen sotilaskotisisar, ja nähnyt sotaharjoituksissa mitä pojat metsässä joutuvat tekemään. Jollain kierolla tavalla se kiehtoo minua. Feministi sisälläni sanoo, että pystyn siihen mihin pojatkin, ja minullekin on paikka armeijan harmaissa. Ja jos ei olekaan, niin en ole ainakaan jättänyt yrittämättä.

Elämä on arvokas itsessään. Jokaisena päivänä ei ole tarkoitus paistaa aurinko, eikä sadepäiviäkään ole loputtomasti. Elämme elämän yltäkylläisyydessä, ja toiveemme toteutuvat materialistisella tasolla aivan eri tavoin kuin sata vuotta sitten. Emme kuitenkaan voi edelleenkään vaikuttaa tapahtumien kulkuun emmekä ennustaa tulevaa, ja olemme samalla tavoin avuttomia kuin esi-isämmekin. Elämän arvaamattomuus kiehtoo minua. Sairastin pienenä vakavan sairauden, ja kuoleman läheisyys jätti jälkensä. Vaikka en muistakaan tapahtumista mitään, ne ovat vaikuttaneet arvoihini ja elämänasenteeseeni. En pidä mitään itsestäänselvyytenä ja elämä on tässä ja nyt. Suunnitelmista huolimatta tämä hetki on arvokkain, ja ainoa minkä olemassa olon tiedän varmasti. Kenelläkään meistä ei ole varaa sanoa, että elinpäiviä on enemmän edessä kuin jollakin toisella, ja se viimeistään tekee meistä tasavertaisia toistemme kanssa.