2012 Palkinto 3

Mistä minun arvoni ovat peräisin?

Epiktetos kysyi kerran oppilailtaan: ”Kuka tahtoisi elää erehdysten vallassa?” Ei kukaan, vastasivat kuulijat. Ja syystäkin: ei kai kukaan halua elää virheellisten käsitysten ja mielikuvien vallassa. Jotta ihminen voisi elää oikein, hän tarvitsee terveitä, moraalisesti kestäviä arvoja. Mutta mistä nuo arvot saadaan? Mistä juuri minä olen saanut omat arvoni?

Arvomaailmani on muodostunut pitkän ajan kuluessa, ja sen kehittymiseen on vaikuttanut moni tekijä. Ensimmäisiä arvojeni lähteitä olivat epäilemättä vanhempani: heiltä olen saanut oppia paljon kauneuden, kulttuurin, ajattelun ja sivistyksen kunnioittamisesta sekä ahkeruudesta, perheen yhdessäolon merkityksestä ja terveestä kotimaamme arvostuksesta. Jo ennen kuin käsitin kunnolla, mitä arvot edes ovat, olin omaksunut heidän arvojaan – ja hyvä niin. Yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistähän on hyvinä pitämiensä periaatteiden välittäminen lapsilleen.

Myös edesmennyt isoäitini vaikutti arvoihini varhain. Häneltä opin jo pienenä lapsena hyvän tahdon, inhimillisen lämmön ja varauksettoman rakkauden merkityksen. Osoittamalla noita asioita minua kohtaan hän opetti minulle, miten läheisiä tulee kohdella. Tämä sodankin nähnyt viisas nainen ei koskaan pyrkinyt selittämään minulle suuria ja abstrakteja filosofisia käsitteitä, mutta teoillaan asettamansa esimerkin kautta hän on yksi arvoihini eniten vaikuttaneista ihmisistä. Hän myös välitti minulle jo aiemmin kuolleen miehensä eli isoisäni arvoja, kuten rehellisyyttä ja kunniantuntoa: he viettivät elämästään suuren osan yhdessä ja vaikuttivat siten toistensa arvoihin.

Vanhempieni ystävät ovat hekin rakentaneet arvojani. Suomalais-saksalainen historian professori, ranskalainen leskirouva, suomalainen taiteilija, baijerilainen ylikomisario perheineen ja moni muu on aina kohdellut minua vertaisenaan. He ovat olleet valmiita puhumaan kanssani merkittävistäkin asioista vailla minkäänlaista minuun tai näkemyksiini kohdistunutta vähättelyä tai tuomitsemista. Usein olen päivällispöydän ääressä päätynyt keskustelemaan milloin milläkin kielellä niin ajankohtaisista politiikan tuulista ja uskonnosta kuin filosofiasta ja kirjallisuudestakin. Sivistyneiden ja lämminhenkisten keskustelujen kautta vanhempieni ystävät ovat tukeneet ajatteluni kehittymistä ja voineet kertoa, mitä mieltä he ovat vaikkapa Euroopan historiasta, sosiaalisesta oikeudenmukai-suudesta ja yhteiskunnan muuttumisesta ja mitä arvoja heillä on. Jos en olisi tuntenut näitä monenlaisia maailmankatsomuksia edustavia ihmisiä, en olisi ikinä kyennyt kehittymään siksi ihmiseksi, joka nyt olen, ja olisin henkisesti äärettömän paljon köyhempi. Vanhempieni toinen toistaan mainiompien ystävien tunteminen ja heidän erilaisuutensa ovat opettaneet minulle, että ihminen ei koskaan saa olla pelkkä väline – ihmisen on oltava päämäärä.

Koulu on sekin välittänyt minulle arvoja. Poikkeuksellisen omistautuneet opettajat ovat työllään vahvistaneet kunnioitustani laajaa yleissivistystä ja vaivannäköä kohtaan. He ja koulutoverini ovat rakentaneet oppimisympäristööni pelkän yksilöjoukon sijaan aidon yhteisön, jossa olen voinut hyvin ja saanut kehittyä ihmisenä. Monenlaisten ihmisten kohtaaminen koulussa on näyttänyt minulle, miten erilaisia näennäisesti samankaltaiset ihmiset voivat olla, ja vahvistanut uskoani ystävyyssuhteiden ja yhteisöllisyyden merkitykseen yksilön hyvinvoinnille.

Tietenkään en kaikesta tästä huolimatta ole vain passiivinen arvojen vastaanottaja, vaan olen joutunut ja joudun yhä myös itse arvioimaan periaatteitani. Ennen olin ateisti, nyt muistan alati Epiktetoksen sanat: ”Jumalako ei kykenisi näkemään kaikkea, olemaan kaikkialla läsnä ja kaikessa mukana?” Samoin kuvittelin aiemmin, että mikään ei saisi minua luopumaan uskostani ihmiskunnan kykyyn ratkaista kaikki ongelmansa vain luottamalla järkeen ja edistykseen. Nykyisin kuitenkin huomaan toisinaan ajattelevani aivan kuin Nicolás Gómez Dávila: ”Jokainen keksintö vapauttaa ensin, mutta orjuuttaa myöhemmin.” Eivätkö useat olekin joutuneet esimerkiksi tietokoneiden orjiksi? Liian moni meistä kadottaa itsensä internetin maailmaan ja viettää kaiken aikansa selaten tyhjänpäiväisiä sivustoja ja lukien 'ajatuksia' toisten blogeista sen sijaan, että oikeasti ajattelisi itse ja ihailisi ainoan maallisen vaelluksensa reitin maisemia.

Johann Gottlieb Fichte sanoi kiinnostavasti: ”Omatunto ei koskaan erehdy eikä koskaan voi erehtyä, sillä se on kaikkien vakaumusten tuomari.” Omatuntoni ääni onkin läpi elämäni ollut ohjaamassa sitä, mihin uskon ja minkä periaatteiden mukaan pyrin elämään. Paavi Benedictus XVI on kuitenkin huomauttanut, että jos jokaisen omatunto olisi erehtymätön, se tarkoittaisi, että mitään objektiivista totuutta ei ole. Itse uskon, että tietyissä asioissa on olemassa objektiivinen totuus, vaikka ihmiset eivät sitä aina kykenisi hahmottamaan: mielestäni ihmiselämä on pyhä, ajattelivat toiset mitä hyvänsä. Katson siis, että Fichte oli väärässä. Vaikka pyrin kuuntelemaan mieleni onkaloissa kaikuvaa omatuntoni ääntä, minun täytyy tunnustaa, että se voi erehtyä.

Ei olekaan hyvä pitää näkemyksiään täysin muuttumattomana kokonaisuutena. Juuri kyky tarkastella omia arvojaan objektiivisesti on ensiarvoisen tärkeä, jos haluaa rakentaa järkevän ja älyllisesti kestävän maailmankuvan. John Henry Newman sanoi osuvasti: ”Korkeammassa maailmassa on toisin, mutta täällä alhaalla eläminen tarkoittaa muuttumista, ja täydellisyys tarkoittaa, että on muuttunut usein.” Anglikaanipapista katolisen kirkon kardinaaliksi päätynyt Newman tiesi, mistä puhui: pahin kuolinisku ihmisen henkiselle kypsymiselle ja identiteetin muodostumiselle lienee juuri vääränlainen jyrkkyys ja haluttomuus tarkastella kriittisesti arvojaan. Kuten Edmund Burke totesi: ”Meidän kaikkien on noudatettava muutoksen suurta lakia. Se on luonnon voimakkain laki, ja kenties juuri sen säilymisen väline.” Omien arvojen pitää kuulua niihin asioihin, joista voi keskustella muiden kanssa rehellisen tutkailevaan sävyyn.

Koska omatunto voi erehtyä ja periaatteita on kyettävä arvioimaan kriittisesti, on erittäin tärkeää hakea ohjausta arvokysymyksissä myös kauempaa, ihmiskunnan suurilta ajattelijoilta ja eri aikakausien tunteiden tulkitsijoilta. Isoäitini, vanhempieni ja heidän ystäviensä sekä kouluni lisäksi erilaiset menneiden aikojen ajattelijat filosofeista teologeihin ja kirjailijoista poliitikkoihin ovat hekin välittäneet minulle tiettyjä arvoja. Olen pyrkinyt parhaani mukaan tutkimaan ja arvioimaan heidän mielipiteitään järkevästi. Mitä useampien ajattelijoiden näkemyksiin olen perehtynyt, sitä selvemmiksi arvoni ja periaatteeni ovat minulle tulleet.

Olenkin selvästi huomannut, miten vaatimattoman elämänkokemukseni karttuessa ymmärrän paitsi muiden näkemyksiä, myös omia arvojani entistä paremmin: olen voinut peilata kaikkea kuulemaani ja lukemaani sitä minulle välitettyä henkistä perintöä vasten, josta olen ajan kuluessa tullut yhä tietoisemmaksi. Ennen kaikkea olen tämän ymmärryksen lisääntymisen myötä oppinut, että minun on uskallettava rakentaa itselleni moraalisesti kestävä arvomaailma pelkäämättä sitä, että joku saattaisi tuomita minut kantojeni vuoksi.

Arvoja on siis välittynyt minulle monta kautta. Mutta mistä ne todella ovat peräisin? Mikä on niiden alkuperä? Selvää on, etteivät kaikki arvojeni kehittymiseen vaikuttaneet henkilöt ole pelkällä omalla päättelyllään keksineet periaatteitaan. Hekin ovat saaneet nuo arvot jostakin.

Uskonkin, että tietyt ihanteeni ovat osa aineetonta, ikuista traditiota. Kyseessä on se arvojen, normien, yhteisön ja kansakunnan identiteetin sekä ongelmien ratkaisutapojen muodostama, Edmund Burken kuvailema perinnekokonaisuus, jolla on tietty mystinen puoli. Siinä tiivistyy menneisyyden ja esi-isiemme, jopa koko lajimme viisaus ja läpi aikojen kestävien hyveiden arvostaminen. Sen vaaliminen on paitsi jokaisen yksilön, myös perinteisten instituutioiden vastuulla. Yksi sukupolvi välittää sen aina lapsilleen – jotka puolestaan antavat sen eteenpäin omille lapsilleen. Traditio onkin historiaa itseään suurempi asia ja enemmän kuin pelkkä terveiden arvojen perusta: sitä kunnioittava ihminen kykenee Nicolás Gómez Dávilan sanoin ”pakenemaan historian orjuutta, koska hän seuraa jumalallisia jalanjälkiä ihmisyyden erämaassa”.

Vaikka traditio on itsestäänselvästi perinteinen ja vanha, se ei kuitenkaan ole kuollut tai edes kuolemassa. Kuten paavi Johannes XXIII sanoi: ”Mitä on traditio? Se on eilen saavutettua edistystä, aivan kuten tänään saavutettu edistys on huomisen traditiota.” Paavi viittasi toki ensisijaisesti katolisen kirkon traditioon ja uskonnollisiin oppeihin. Lausahdus sopii silti kuvaamaan myös sitä traditiokokonaisuutta, joka kattaa uskonnollisten perinteiden lisäksi arkisempia tapoja, normeja ja ihanteita. Tradition uudet ja vanhat osat luovat harmonisen kokonaisuuden, vaikka sen ydin onkin ikuinen ja muuttumaton. Kokonaisuutena se kehittyy oman tarkoituksensa mukaisesti kohtaloaan toteuttavan ihmiskunnan rinnalla samalla kun historia kulkee vääjäämättä eteenpäin.

Traditiota kunnioittava ihminen ei siis ole vain perinteisten arvojen vastaanottaja. Hän saa osallistua tradition rakentamiseen, sillä hän kykenee menneiden aikojen viisauden, sitä vaalivien instituutioiden ja niiden ohjauksen sekä oman järkensä avulla hahmottamaan, mikä on oikein.

Yksi tradition vahvimmista linnakkeista on kulttuuri, yhteisön jaetun tradition ilmentymä ja yksilön tukipilari. Paavi Johannes Paavali II sanoikin syystä: ”Kaikki ihmisen toiminta tapahtuu kulttuurin sisällä ja vuorovaikutuksessa kulttuurin kanssa.” Kulttuurinen taustani on vaikuttanut minuun ja arvoihini monin tavoin, enkä itse edes tiedostane kaikkia sen persoonaani jättämiä jälkiä.

Läntinen judeo-kristillinen kulttuuri ylipäätään ja varsinkin juuri suomalainen kulttuuri ovatkin erityisen lähellä sydäntäni – nehän muodostavat maailmankatsomukseni peruskallion. Olen lisäksi eurooppalainen: arvojeni kehittymiseen ovat vaikuttaneet tiiviit suhteet varsinkin Saksaan. Eurooppalaisuus tukee suomalaisuuttani, eikä yhden merkitys tee toisesta vähäpätöisempää. Kun olen nähnyt tavallisten ihmisten elämää Helsingin lisäksi muun muassa Münchenissä, saksalaisuuden ymmärtäminen on auttanut minua käsittämään ja tietyssä mielessä kehittämään omaa suomalaista identiteettiäni ja omia arvojani entistä paremmin.

Avicennan mukaan ihmisen mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu, eikä siinä ole valmiina mitään tietoa edes ihanteista tai periaatteista. Jos tämä ajatus pitää paikkansa, olen saanut kaikki arvoni erilaisten kokemusten, tapahtumien ja pohdiskelujen kautta, eikä minulla ollut mitään niistä valmiina elämäni alussa. Näin ollen juuri se, että synnyin suomalaiseksi, oli ratkaiseva tekijä siinä, mitä arvoja olen tähänastisessa elämässäni omaksunut: vain olemalla suomalainen olen saattanut kohdata kaikki ne ihmiset ja kokea kaikki ne asiat, jotka ovat olleet muovaamassa ihanteitani sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Jos olisin syntynyt vaikkapa Libanoniin, arvoni olisivat voineet kehittyä aivan toisenlaiseen suuntaan kuin ne tässä toteutuneessa todellisuudessa ovat kehittyneet. Haluan kuitenkin ajatella, että suomalaisuuteni ei ole sattumaa, vaan tarkoitettu osa minua.

Paavi Benedictus XVI on sanonut: ”Elämä ei ole vain tapahtumien tai kokemusten sarja. Se on toden, hyvän ja kauniin etsimistä.” Ja sitä elämä tosiaan onkin. Eikö jokainen etsi tietoisesti tai tietämättään totuutta, hyvyyttä ja kauneutta? Tämä suurien tunteiden täyttämä löytöretki on arvojen peili ja lähde: kaikki kokemuksemme ”ihmisyyden erämaassa” vaikuttavat arvoihimme. Maailma muuttuu jatkuvasti, ja kaikkeudessa vaeltavien ihmisten on aina arvioitava omia ihanteitaan toisten näkemyksiä ja historian opetuksia vasten. Joskus toteamme olleemme aiemmin väärässä, toisinaan oikeassa. Aina emme taas tiedä, mitä meidän pitäisi ajatella. Yhtä kaikki meistä jokainen hakee arvojensa avulla omaa paikkaansa tässä elämässä ja etsii omaa kohtaloaan. Myös minä.