2013 Kunniamaininta 2

Karhun kansaa vai papin poikia?

”Annaa pisti totisesti vihaksi kirkon kylmässä takaosassa seisoessaan. Jos Ulvar ei olisi pakottanut, hän ei koskaan viitsisi mokomaa kuunnella vaan ajaisi kits kiiraa metsään kuten vanhan uskon mukaan pääsiäisenä pitäisi. Salaa piti käydä katsomassa kuinka pääsiäisaamun aurinko tanssi, salaa pestä tyttöjen kasvot kirkkaiksi puron varsivedellä, salaa pyyhkiä jalkapohjat kirveenlappeella kesähaavojen välttämiseksi. Ja nyt piti seistä täällä kylmissään kuuntelemassa, kuinka muka oli kyläläisten oma vika, kun halla vei viljan. ” s.156-157

Kymmenen onnen Anna (Paula Havaste 2005, Gummerus) on tarina naisen elämästä keskiaikaisessa talopoikais-Suomessa, jossa uusi kristinusko ottaa jalansijaa pakanallisen kansan keskuudessa. Äpärä- Annasta kasvaa romaanissa väkevä parantaja, joka ei hylkää esi-isiensä lempeitä jumalia kylmän herra Seepaotin ankaran uskon edessä. Lapinnoita-Ämmi povaa Annalle kymmenen onnea elämänsä varrelle, niin ilossa kuin ikävässäkin. Äpärätytön asema äidin uudessa miehelässä ei ole helppoa. Avion ulkopuolelle syntyneestä tytöstä tulee piika, joka hoitaa raskaitakin taloustöitä ilman kiitosta. Edes omaa äitiään Anna ei saa enää äidiksi kutsua, vaan tätä täytyy sanoa emännäksi ja katsoa sydän kipeänä vierestä, kun äidin uudet lapset saavat kutsua äitiä omaksi äidikseen ja hakevat turvaa tämän sylistä.

Keskiajan Suomessa, uuden kristinuskon tullessa vanhan luonnonuskon tilalle, myös suhtautuminen luontoon ja perhesuhteisiin muuttui. Vanhassa suomalaisessa luonnonuskossa naisia arvostettiin hyvin paljon. He loivat elämän ruumiistaan, he hoitivat perheen ja myös talouden sillä aikaa, kun miehet olivat metsällä, kalassa tai peltotöissä. Tuon ajan pientilalliset naiset joutuivat osallistumaan raskaisiin maataloustöihin, kuten kaskenpolttoon ja kyntötyöhön. Kesällä kasvatettujen viljan ja kasvisten täytyi riittää koko seuraavaksi talveksi. Viljan lisäksi kerättiin luonnosta saatavia, helposti säilöttäviä ravinteikkaita kasveja ja marjoja, kuten puolukoita ja pihlajanmarjoja, joista saatiin talven aikana tärkeitä vitamiineja. Etenkin talven aikana syntyvät lapset tarvitsivat äidinmaidossa vitamiineja ja hivenaineita selvitäkseen kylmästä ja muutenkin niukkaravinteisesta talvesta. Kuivatusta nokkosesta saatiin rautaa, sitä käytettiin keitoissa lisukkeena ja sitä voitiin leipoa leivän sekaan. Kesällä kerättiin kuivumaan monenlaisia sieniä, lehtipuista tehtiin kerppuja karjalle ja pahimman varalle kerättiin männyn ja haavan kuoren alta pettua jauhojen jatkeeksi. Tärkeiden ruoka-aineiden lisäksi tunnettiin paljon yrttejä, jotka kirkko katsoi noituudeksi.

Annan ensimmäinen lapsi syntyy talvella. Ulvar on vaatinut saada kasvattaa pojat itse kristinuskon vaatimalla tavalla ja on kieltänyt ankarasti Annan ”noitakeinot”, joiden avulla heikkona syntynyt poika olisi voinut selvitä hengissä. Ämmi opetti Annalle kasveilla parantamista: kolotukseen syötiin väinönputken lehtiä, unettomuuteen auttoivat humalan kävyt. Entisaikaan parantajilta pyydettiin neuvoa karjanhoidosta lapsenpäästöön. Kristityllä kirkolla oli kuitenkin omat käytäntönsä ja parantajien väitettiin käyttävän paholaisen noitakeinoja. Kirkon vahvistuessa uudet sukupolvet menettivät kosketuksensa vanhaan uskoon ja alkoivat pelätä vanhan kansan yrttitietoa ja kasveilla parantamista. Luonnonuskossa naisen asema oli merkittävä, hän oli vaimo, emo, hän oli kumppani maatöissä, hän oli subjekti. Nainen oli alfanaaras, jonka mielipiteellä oli vaikutusvaltaa. Kirkko teki hänestä objektin: Eevan, joka toi pahuuden Eedeniin. Aikaisemminkin naisella ja miehellä oli omat tehtävänsä ja asemansa perheessä, mutta voisi väittää, että kirkko asetti miehen ja naisen aiempaa eriarvoisempaan asemaan. Kristinusko odotti naisen olevan miehen alapuolella niin kotona kuin kirkossakin. Naiseuteen kuului tottelevaisuus ja nöyryys miehen edessä.

Ensimmäisen lapsensa kuoltua Anna mietti: miten pappi pystyy tuomitsemaan vastasyntyneen lapsen helvettiin vain, koska tämä on syntynyt heikkona eikä ollut ehtinyt saada kastetta, ennen kuin kuoli. Pappi ei antanut Ulvarin ja Annan haudata poikaa kirkkomaalle, vaan kirkkoaidan taakse. Annan vanhan uskon mukaan lempeät Tuonelan neidot tuudittavat hänen poikansa kätkyettä. Anna sai lohtua siitä, että neidot pystyivät huolehtimaan pojasta paremmin kuin hän itse. Ulvar puolestaan pelkäsi lapsen joutuneen helvettiin ja kiirastuleen syntiensä vuoksi. Annan ja Ulvarin uskot erosivat toisistaan jyrkästi. Myöhemmin Annan jäätyä leskeksi hänen elämään saapui Olaus, joka yhdisti molemmat uskonnot lempeään harmoniaan. Annalle tällainen oli aivan uutta. Olaus suhtautui kristinuskoon hartaasti, muttei kiihkolla. Hän myös ymmärsi yrttien ja kasvien tärkeyden ja kannusti Annaa oppimaan uutta, päinvastoin kuin Ulvar. ”Anna saattoi kyllä muistaa, miten joskus vihasi mustatakkien kirkkoa, mutta enää sillä ei ollut niin väliä. Vanhat uskomukset ja uusi kirkko löivät nyt Annan mielessä sovussa kättä, ja mahtui siihen ripaus uusia taikoja kaukaisilta Lapin mailta.” s.378

Kristinuskon tulolla oli monia seurauksia Suomessa. Talonpoikien elämään vaikuttivat merkittävästi uudet verot: kirkonkymmenykset. Kymmenykset verotettiin enimmäkseen tavaroina ja elintarvikkeina, kuten turkiksina ja voina. Kirkko velvoitti ihmisiä myös käymään pyhäpäivinä uudessa kirkossa. Tämä oli uutta talonpojille, joille oli elintärkeää päästä hoitamaan kynnöt ja kylvöt hyvän sään aikana. Uusi palvonnan kohdekin erosi vanhoista jumalista. Kristinusko oli monoteistinen uskonto, jossa oli vain yksi jumala, joka vaikutti kaikkeen. Vanha luonnonusko oli polyteistinen eli siinä oli useita jumaluuksia, joilla kaikilla oli omat tehtävänsä: Tapio oli metsän jumala, jolta pyydettiin metsästysonnea ja suojelusta. Pellervo puolestaan hallitsi peltoa ja sen satoa. Vanha usko oli tärkeää ihmisille, jotka liikkuivat paljon luonnossa ja viljelivät maata. Jumalilta ja hengiltä pyydettiin onnea ja apua tärkeisiin asioihin. Jumaluuksien asema oli tärkeä ja uskonto kuului arkipäivään: kalaan lähtiessä pyydettiin Ahdilta kalaonnea ja hänelle uhrattiin parhaat palat saaliista. Oli tärkeää pitää jumalat hyvillä mielin, sillä metsämies saattoi jäädä vaille saalista, tai metsän pedot saattoivat syödä karjan, jos metsää ja sen asukkeja kohteli huonosti.

Uudessa uskossa puolestaan tärkeää oli moraali ja oikeellisuus. Kristinuskossa ei enää pyydetty apua arkipäivän askareisiin, vaan Jumalalta pyydettiin ihmisten syntejä anteeksi. Uskonnon sävy muuttui. Uusi Jumala oli pelottava ja ankara, hän rankaisi ahneita ja syntisiä kyläläisiä lähettämällä kulkutaudin tai hallan. Uskonto irtautui arjesta ja vanhat pyhät pihlajat unohtuivat vain puiksi. Uusissa palvontapaikoissa, kirkoissa, miehet saivat istua, mutta ’syntinen Eeva’, naisväki, joutui seisomaan kirkon takaosassa. Ennen uskonpuhdistusta kirkon kieli oli latina, jota vain pappiskoulutettu ymmärsi. Tavalliselle rahvaalle kironmenot jäivät mystisiksi ja hieman hatariksi. Vanha usko oli ollut kansankielistä, eikä siihen ollut liittynyt suuria joukkokokoontumisia tai messuja. Uskontoa harjoitettiin jatkuvasti tavallisen elon yhteydessä. Suurempiakin yleisiä juhlia oli: kekrinä juhlittiin sadonkorjuun päättymistä sekä uuden vuoden alkua. Kekri ei ollut kiinteä juhla, vaan sitä vietettiin taloissa eri aikaan riippuen siitä, milloin sadonkorjuutyöt saatiin päätökseen. Kekriä pidettiin eräänlaisena välitilana, jolloin vainajien henget ja haltiat liikkuivat. Hengille jätettiin usein aittaan ruokaa hyvittelyksi. Kristinuskoon pakanatavat eivät sopineet. Myöhemmin alettiin viettää pyhäinpäivää, eli kaikkien pyhimysten päivää, jolloin myös muisteltiin vainajia.

Kristinusko muutti ihmisten aikakäsitystä. Ennen vuotta oli mitattu luonnon ja maanviljelyn jaksottamana, kirkko kuitenkin määräsi vuoden kulkemaan Raamatun oppien mukaisesti. Kristinuskon pyhät oli useimmiten sidottu tarkasti kalenteriin, kun puolestaan entisaikaiset juhlat vaelsivat ja olivat summittaisia. Uusi usko määräsi, että ihmisten oli paastottava pyhinä ja keskellä parasta talvesta toipumisaikaa. Talven jälkeen ihmiset olivat heikkoja ja tarvitsivat paljon ravintoa heti, kun sitä oli saatavilla keväällä. Kristinusko kuitenkin vaati ihmisiä olemaan syömättä ja näin kunnioittavan Kristuksen kuolemaa. Sitä, joka ei paastonnut, uhkasi pappien mukaan Jumalan kosto ja kadotus.

Kristinuskon aatemaailma erosi vanhasta luonnonuskosta selvästi. Tämän eron Havaste nostaa esille kirjansa käänteissä ja päähenkilön elämänkaaren kulussa. Romaani käsittelee suomalaisuuteen vahvasti vaikuttanutta asiaa, uutta uskontoa. Kristinusko on vaikuttanut suomalaiseen identiteettiin jo useiden vuosisatojen ajan. Teos nostaakin esille vieläkin vanhemman perinteen, joka elää edelleen suomalaisissa rakkautena luontoon ja sen puhtauteen. Havasteen teksteissä viehättää etenkin tuntuma siitä, kuinka nykyajan ihminenkin on säilyttänyt kosketuksensa luontoon. Tarinoiden tunnelmiin on helppo samaistua, sillä ne istuvat suomalaisen sielunmaisemaan osin synkkyydellään, mutta myös kauneudellaan ja yksinkertaisuudellaan.

Vaikka Havasteen teos onkin oman aikansa luomus, hän osaa sukeltaa keskiaikaisen suomalaisuuden ytimeen ja nostaa esille tuohon aikaan vaikuttaneita aatteita ja niiden yhteen sulautumista. Teoksen päähenkilön Annan elämässä kristinusko ja luonnonusko ovat aluksi suuressa ristiriidassa keskenään, mutta ajan kuluessa hän kykenee sulauttamaan uskot sujuvasti limittäin. Vastaavanlainen sulautuminen on ollut käynnissä koko keskiaikaisessa Suomessa. Havaste kertoo suomalaisuuden suuresta muutoksesta yhden naisen tarinan kautta. Havaste yhdistää kirjassaan tarkkoja historian yksityiskohtia kristinuskon tulosta Suomeen vanhoihin tarinoihin Tapiosta ja Mielikistä sekä lisää joukkoon vielä myyttisiä tapahtumia unissa. Kokonaisuus on ainutlaatuinen ja mielenkiintoinen tarina tavallisesta talonpoikaiselämästä höystettynä todellisilla historiallisilla tapahtumilla ja mielikuvituksella.

Lähdetiedot: Kymmenen onnen Anna, Paula Havaste, Gummerus 2005

Rutto & Ruokus, Mika Kallioinen, Atena 2005

http://mallav.wordpress.com/2013/11/01/kuoleman-ja-kuolleitten-kuu/

http://www.pakanaverkko.fi/uskonnoista/suomenusko

http://www.taivaannaula.org/suomenusko/mita-se-on/