2014 Palkinto 1

Onko suomalaisuudella tulevaisuutta?

Sauna, sisu ja salmiakki. Näin saatetaan joskus kiteyttää suomalaisuuden käsite. Kertooko kyseinen sanakolmikko kuitenkaan mitään aidosta suomalaisuudesta? Voiko sanojen avulla piirtää selkeää suomalaisuuden tulevaisuudenkuvaa vai tarvitaanko kuitenkin jotakin laajempaa ja syvällisempää?

Kun yritetään määritellä suomalaisuutta tai suomalaisen kansakunnan ominaisluonnetta, törmätään väistämättä yleistyksiin. Sinivalkoiseen muottiin saatetaan upottaa niin esineitä, tapoja kuin luonteenpiirteitäkin. Kansallisuutta ja sen tulevaisuutta ei voikaan pohtia vain materiaalien tai uusien innovaatioiden näkökulmasta, sillä ne eivät sinällään profiloi kansakuntaa: astiankuivauskaapit, kännykät tai vihaiset linnut eivät kerro vielä mitään itse suomalaisuudesta tai sen tulevaisuudesta.

Minulle suomalaisuus ei ole tavaroita tai tapoja vaan ajatuksia ja tunteita, jotka ovat kummunneet oman kansan mielestä ja kielestä. Ehkä suomalaisuuden syvimmän ytimen voikin tavoittaa unohtamalla pelkistetyt stereotypiat ja kurkistamalla ajassa hieman taaksepäin. Tällöin voi kuulla kansan oman äänen, joka heijastaa suomalaisuuteen syvälle juurtuneita ajatuksia ja käsityksiä – yhteisiä arvoja, joita suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan. Kansan oman äänen ja täten aidon suomalaisuuden voikin ehkä löytää vanhoista, suomalaisista sanonnoista. Kyllä vanha kansa tietää.

”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Turha siis edes yrittää, huonosti käy kuitenkin. ”Räkänokastakin mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta.” Nauraa ei saa ilman erityisen hyvää syytä. ”Itku pitkästä ilosta.” Turha oikeastaan nauraa ollenkaan, kohta kuitenkin itkettää. ”Aidan takana ruohokin on vihreämpää.” Muilla ihmisillä on kaikki aina paremmin. Entäpä jos suomalainen on näistä melko ankarista sanonnoista huolimatta onnellinen? Vanha kansa vastaa: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.”

Maailma muuttuu avoimemmaksi. Avoimuuden keskellä ankaran ja ehdottoman ilmapiirin tulevaisuus näyttäisi yhtä harmaalta kuin marraskuinen päivä. Mutta onko suomalaisuus nykypäivänä todellakin näin kateuden, katkeruuden, pessimismin ja negatiivisuuden kyllästämää? Onko suomalaisuus edes koskaan ollutkaan sellaista?

Sanonnat eivät ole ikuisia. Kansakunta muuttuu, ja vanhan kansan viisaudet eivät välttämättä tunnu enää istuvan suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan saati sen tulevaisuudenkuvaan. Monet sanonnoista ovat syntyneet aikana, jolloin Suomi oli maatalousyhteiskunta ja jolloin elämä oli varmasti rankempaa, ainakin fyysisesti. Sanonnoilla oli merkitystä myös lastenkasvatuksessa mutta ennen kaikkea ne olivat elämänohjeita, jotka kannustivat varovaisuuteen, varautuneisuuteen ja vaatimattomuuteen.

Ajatusten muuttumista saattaa heijastella se, ettei esimerkiksi edellä mainittuja sanontoja enää juuri vaalita tavallisessa arkipuheessa. Tämä on kuitenkin sääli, sillä sanonnat omine kielikuvineen edustavat nokkelaa ja tavattoman rikasta suomen kieltä. Ehkäpä sanontoja on alun perinkin tulkittu liian pinnallisesti, jolloin niistä on havaittu vain niiden pessimismin sävyttämä varjo. Vasta kun pyritään tätä pintaa syvemmälle, voidaan löytää sanonnoista niiden todelliset, ikuiset viisaudet, jotka peilaavat suomalaisuutta ja sen syvimpiä arvoja, tilanteesta tai vuosikymmenestä riippumatta. Näin tulevaisuuskin voi näyttäytyä suomalaisuudelle sen oikeassa valossa.

”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Sanonnan syvin ajatus lienee, että realismi ja omien voimavarojen tunnistaminen on tärkeää. Mahdotonta ei kannata tavoitella, toisaalta vaatimattomimpaankaan ei kannata tyytyä. Sanonta ei neuvo jäämään katajaan vaan pikemminkin pyrkimään vankalle ja turvalliselle kuusen oksalle tai jopa latvustoon asti, kunhan pitää tukevasti kiinni eikä anna tuulten viedä mukanaan tai pudottaa alas. Tällainen terve kunnianhimoisuus yhdistettynä järkevään harkitsevaisuuteen löytää varmasti paikkansa maailman epävarmoissa tuulissa myös tulevaisuudessa.

”Itku pitkästä ilosta” muistuttaa asiasta, jonka jokainen ihminen tulee elämänpolkunsa varrella väistämättä kohtaamaan: elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista tai makeaa mahan täydeltä. Ihminen tai kokonainen kansakunta kohtaa aika ajoin vaikeuksia ja epävarmuutta, jolloin tarvitaan yhdistäviä siteitä ja voimaa katsoa tulevaan. Toisaalta sanonnasta löytyy myös paljon piilotettua positiivisuutta: ennen itkua ilo on ollut pitkää. Sanonnasta voisikin nostaa enemmän esille sen lohduttavaa ja toiveikasta sävyä muuttamalla sanojen järjestystä: ”Ilo pitkästä itkusta” tai ”Pitkä ilo lyhyestä itkusta”.

”Aidan takana ruohokin on vihreämpää” voisi kateuden sijasta viitata kykyyn huomata ”vihreämpi ruoho aidan takana”, toisin sanoen kykyyn kiinnittää huomiota muiden ihmisten tai muiden kansallisuuksien hyviin puoliin. Kun tähän liitettäisiin ajatus erilaisuuden tärkeydestä ja taidosta oppia uutta muilta ryhmiltä, voisi suomalaisuus olla aatteellisena edelläkävijänä edistämässä kansallisuuksien yhteisymmärrystä.

”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.” Ylimielisyys, itsensä korokkeelle nostaminen ja muiden halveksunta eivät kuulu suomalaisen yhteiskunnan arvostamiin seikkoihin. Sanonta ei kuitenkaan käske tukahduttamaan onnellisuutta vaan pikemminkin kehottaa olemaan onnellinen – vaatimattomalla tavalla, jättämällä pois turhan pröystäilyn. Sanonta korostaa nöyryyden, ystävällisyyden ja hiljaisen herkkyyden merkitystä elämässä. Ihminen, joka mittaa onnellisuuttaan materiaalisella omaisuudellaan, tulee tuskin löytämään sitä. Taito olla nöyrä, kunnioittaa ympäröivää maailmaa ja olla onnellinen pienistäkin asioista onkin piirre, jolla suomalaiset pääsisivät maailmassa pitkälle. Sanonnan rinnalle voitaisiin luoda myös uusi, toiveikkuuden merkitystä korostava sanonta: ”Kell’ toivo on, se toivon näyttäköön.”

”Räkänokastakin mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta.” Sanonnasta huokuu järkähtämätön sävy, jonka ehdottomuudelle ei ehkä enää löydy paikkaa nyky-yhteiskunnasta. Sanonnan alkujuuret ovat saattaneet olla työteliäisyyden ja uutteruuden arvostamisessa, jolloin keikarimaisuus tai laiskuus eivät olleet järin hyväksyttyjä piirteitä. Nykymaailma kuitenkin korostaa positiivisuuden ja ilon merkitystä hyvinvoinnille, joten ”Nauru pidentää ikää” tulee toisena suomalaisena sanontana olemaan luultavasti pitkäikäisempi. ”Tyhjän nauraja” ei ihmisen kuitenkaan tarvitse olla, myös varovaisuus ja harkitsevaisuus ovat välillä tarpeen.

Kun sanontoja tulkitaan uudelleen, kohoaa ilmaan sellaisia arvoja ja ajatuksia, joista moni suomalainen voi löytää jotain omaa. Edellä käsiteltyjen sanontojen lisäksi suomen kielessä on värikäs kirjo muitakin suomalaisuutta heijastavia ajatuksia. Sellaiset sanonnat, kuten ”Rehellisyys maan perii”, ”Maltti on valttia” ja ”Työ tekijäänsä kiittää” korostavat hyvin samanlaisia ajatuksia kuin aikaisemmatkin: realistisuutta, rehellisyyttä, harkitsevaisuutta ja vaatimattomuutta sekä toisaalta kunnianhimoisuutta, ahkeruutta ja positiivisuutta. Voisivatko nämä arvot olla nykypäivän ja tulevaisuuden suomalaisuuden kirkkain ydin? Vaikka tällaisetkin arvot voivat tuntua yleistäviltä ja stereotyyppisiltä, ne ovat silti asioita, joita on tuotu esille oman kansan suullisessa perinteessä, ja niitä voidaan siis pitää perusteltuina. Kuva suomalaisuudesta ja sen tulevaisuudesta näyttäytyy positiivisessa ja toiveikkaassa valossa. Yhteiset arvot ja ajatukset ovat kansakunnan henkinen side. Yleistäviä stereotypioita ei voi koskaan kiskoa juurineen irti suomalaisuuden maaperästä eikä näin tulekaan tehdä. Ne kuitenkin edustavat eräänlaista Suomi-kuvaa maailmalla. Suomalaisten tehtävä onkin tarkastella tätä kuvaa suomalaisuudesta, pohtia, pitääkö se ylipäätään paikkaansa ja muuttaa tarvittaessa toiminnallaan tätä kuvaa johonkin suuntaan.

Kun tarkastellaan tulevaisuutta, keskitytään usein puhumaan talousnäkymistä. Niiden lisäksi tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota myös kansakunnan henkiseen tulevaisuuteen, siihen, onko kansalla tulevaisuudessa hyvä olla. Henkisen tulevaisuuden tarkastelussa taloudelliset näkymät ovat vain yksi osatekijä. Sanonnat ovatkin yksi väylä pohtia kansan henkistä ja kulttuurista pääomaa ja siksi niitä tulisi vaalia enemmän jokapäiväisessä kielenkäytössämme. Tuolloin ne paitsi rikastuttaisivat omaa arkikieltämme, myös tukevoittaisivat yhteisesti rakennettua arvopohjaamme, mikä lisäisi

yhteenkuuluvuuden tunnetta. Lisäksi niiden aktiivisempi käyttö veisi suomalaisuuden tarinaa eteenpäin ja tarjoaisi näkökulmia suomalaisuuden ytimeen. Sanonnat itsessään eivät ole siis ikuisia, mutta niiden sisältämät viisaudet ovat. Varsinaisen sanonnan ja sen sanamuotojen tuleekin mukautua ajan virtaan ja luoda varsinaisen viisauden ympärille selkeät, aikaan sopivat kehykset. Vanhoja viisauksiakin voi ravistella ja päivittää, jotta ne vastaavat paremmin tulevaisuuden tarpeita suomalaisessa yhteiskunnassa. Sinivalkoiseen arvorunkoon voi lisätä uusia oksia tulevaisuutta silmällä pitäen, kunnioittaen samalla vankkaa ja tukevaa perusrunkoa ja sen juuria.

Vaikka kansakunta jakaisikin joitakin yhteisiä arvoja tai ajatustapoja, tämä ei tarkoita, etteikö kansakunnan sisälle voisi mahtua hyvinkin erilaisia ihmisiä. Jokaisen tulee saada vaalia suomalaisuuttaan omalla, sinivalkoisella tavallaan. Jokainen kyllä mahtuu sinivalkoiseen muottiin, jos haluaa. Parhaimmillaan suomalaisuus onkin yhtenäisyyttä, ylpeyttä ja ymmärrystä – uskallusta olla erilainen kuin muut sekä kykyä ymmärtää kaikkia muita. Tähän liittyy keskeisenä ajatus suvaitsevaisuudesta, siitä, että erilaisuus on rikkautta, jota tulee vaalia. Jos suomalaisuuteen liitettäisiin maailmalla vielä ajatus tällaisesta avoimuudesta ja suvaitsevaisuudesta, olisi sillä hohtava tulevaisuus edessään. Suomalaisuuteen liitetyillä ajatuksilla ja tunteilla on paikkansa maailmassa, nyt ja tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen tulee katsoa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, välillä vanhoja viisauksia muistellen.

Loppuun todettakoon vielä kaksi suomalaista viisautta: ”Toivossa on hyvä elää” ja ”Paistaa se päivä risukasaankin”. Tulevaisuus paistaa kirkkaana suomalaisuudelle. Tärkeintä on positiivisuus, toivo ja usko tulevaan. Kyllä vanha kansa tietää.