2017 Palkinto 1

Iiris Vartiainen

Sotakertomusten merkitys muuttuu

Sodat, kaikessa kauheudessaan, nähdään Suomessa usein ylpeyden aiheena.
Sotia ja sotamenestyksiä ylistetään hartaasti ikään kuin ne olisivat pyhiä, kyseenalaistamattomia totuuksia ja itseisarvoja, ja ajatusta ”talvisodan hengestä” pidetään elossa yhdistämällä se lähes mihin tahansa aiheeseen. Sotakertomukset ovat monesti isänmaallisella ylpeydellä, sankarillisuudella ja sisulla koristeltuja. Toiset sotakertomukset taas tuovat esiin yksilön vaikeudet sodan hirveyksien keskellä. Kuinka tärkeitä kertomukset sota-ajoista ovat nykyään, ja millainen on niiden vaikutus ihmisten asenteisiin ja käsityksiin sodasta?

Suomen itsenäisyydestä saa ja tuleekin olla kiitollinen ja ylpeä. Kuitenkin on hyvä huomioida se, että sotakertomukset keskittyvät usein kuvaamaan sotimista ainoastaan ylväänä urotekona ja sota mielletään niissä jokaisen henkilökohtaiseksi velvollisuudeksi, maan puolustamiseksi. Kertomuksissa suomalaiset yhdistyivät sodan ajaksi pelastamaan itsensä ja tulevaisuutensa, ikään kuin he olisivat käsi kädessä urhoollisesti karkottaneet vihollisen yhteisestä kodistaan. Sotakertomukset on kirjoitettu tietynlaisesta näkökulmasta, jollainen on monilla suomalaisilla nykyäänkin: sisukas Suomi on voittaja, vaikka niin ei historiallisesti olisikaan. Tämän melko kyseenalaisen, mutta yleisen eetoksen kautta yritetään ylistää ja arvottaa erilaisia tekoja.

Sotakertomukset ylläpitävät kuvaa siitä, että on hieno etuoikeus päästä aseellisesti puolustamaan maataan ja että on arvostettavaa tappaa maansa nimissä. Ne edistävät sotaan liittyvää ihannointia ja varmasti kannustavat nuoria käymään armeijan siviilipalveluksen tai totaalikieltäytymisen sijaan. Lisäksi kertomukset, kuten J.L. Runebergin Sotilaspoika, vaikuttavat käsityksiimme sukupuolten rooleista ja osallisuudesta sotaan; siihen, mitä on olla mies tai nainen niin sodan kuin rauhan aikana. Urhea ja kunniakas nuori mies on valmis uhraamaan koko elämänsä maansa puolesta ja on myös kiinnostunut sellaisesta mahdollisuudesta. Miehet, ja vielä tietynlaiset miehet, ovat aina edustettuna sotakertomuksissa erillisinä yksilöinä ja sankareina, kun taas esimerkiksi naiset esitetään monesti vain ryhmänä tai järjestönä. Rokka on Rokka, mutta naiset ovat lottia.

Naisista ei ole tehty sotasankareita, sillä sodankäynnin tärkeimmäksi puoleksi ajatellaan vain itse sotiminen asein, ja kaikki muu sotaan liittyvä yleensä sivuutetaan vähemmän oleellisena. Sotasankaruus on kuitenkin jo käsitteenä kyseenalainen: korostaako se urheutta, joka liittyy henkilökohtaisiin uhrauksiin Suomen itsenäisyyden puolesta, vai ylistääkö se ihmisten tappamista? Sotatarinat monesti ylläpitävät siis vääristäviä mielikuvia ja vanhanaikaisia arvoja.

Sota-ajoissa vellominen saattaa siirtää keskittymisen liikaa menneisyyteen tulevaisuuden sijasta. Voimme pohtia, onko nyky-Suomelle olennaisempaa sodista selviytyminen vai hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kautta saavutetut voitot. Suomessa puhutaan paljon erityisesti itsenäisyyspäivän aikoihin siitä, kuinka sotien aikana on kärsitty, ja Suomi asetetaan sitkeän ja voitokkaan uhrin asemaan. Harvemmin keskustellaan siitä, kuinka hyvinvointi on lisääntynyt sotien jälkeen ja että sotien arvostaminen on monelta kannalta myös kyseenalaista.

Sota-ajan kertomusten ongelmallisuudesta huolimatta voimme kuitenkin oppia niistä paljon, ja ne auttavat ymmärtämään, miksi meillä ja maailmassa asiat ovat niin kuin ne ovat. Monessa suvussa ei tarvitse mennä montakaan sukupolvea taaksepäin, jotta osutaan henkilöön, joka on ollut osallisena Suomen sodissa. Sota-aikojen tapahtumien ymmärtäminen auttaa myös kuvittelemaan, millaista omien sukulaisten elämä on aikaisemmin ollut ja millaiselle pohjalle yhteiskuntamme on rakennettu, puhumattakaan siitä, millainen tilanne muissa maissa saattaa olla tälläkin hetkellä.

Kertomukset panevat asioita myös perspektiiviin: sotahistorian valossa on helppo olla kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat nyt. Niiden kautta on helpompi ymmärtää sodan seurauksia niin yhteiskunnalliselta kannalta kuin myös yksilön näkökulmasta. Lisäksi ne voivat parhaimmillaan synnyttää pohdintaa sodan eettisyydestä ja laajentaa näkökulmia siitä, mihin asioihin panostamme nyt ja tulevaisuudessa; miten suhtaudumme sotaa pakeneviin turvapaikanhakijoihin ja miten edistämme asioiden diplomaattisia ratkaisukeinoja. Sotakertomuksia siis tarvitaan erityisesti sen takia, että historiasta voi oppia. Sitä ei tule unohtaa, sillä unohtaminen nostaa uusiutumisriskiä. Kertomukset myös helpottavat nykymaailman jäsentämistä ja monimutkaisten syy-seuraussuhteiden hahmottamista.

Vain pieni osa suomalaisista on oikeasti kokenut sodan, ja muilla on aiheeseen vain pientä tarttumapintaa. Sotaa ei voi kuitenkaan täysin ymmärtää sitä kokematta. Sotakertomukset ovat hyviä esimerkkejä siitä tarttumapinnasta, jonka varaan käsityksemme perustuvat: ne voivat kertoa sotasankareista, jotka lannistumatta puolustivat kotimaatamme viholliselta, tai sitten ne voivat kertoa perheenisistä, jotka joutuvat jättämään perheensä voidakseen tähdätä aseensa toista mahdollista perheenisää päin. Mitä enemmän aikaa sodasta kuluu, sitä helpompaa sitä on käsitellä objektiivisesti. Vaikka moni sotakertomus ihannoikin sotaa ja vaikuttaa näin meidän käsityksiimme, on kuitenkin yhä helpompaa tarkastella sotaan liittyviä kertomuksia kriittisemmin, mitä vähemmän niihin liittyy tunteita, jotka vähenevät sukupolvien vaihtuessa.

Toisaalta mitä pidempi aika sodasta on, sitä helpompaa on myös vähätellä sen vakavuutta ja lopulta unohtaa sen merkitys. Minun on nuorena vaikea yrittää samaistua sotakertomusten henkilöihin ja siihen, mitä sodat merkitsevät vanhemmille sukupolville, sillä ne edustavat mielikuvia vain tietynlaisista ihmisistä ja tietynlaisesta urheudesta, jollainen tuntuu nykyään kaukaiselta.

Kertomukset sotavuosista ovat vieläkin tärkeitä, ja ne tulevat olemaan jatkossakin. On kuitenkin tärkeää luopua sotakertomuksista, jotka ylläpitävät vääränlaisia mielikuvia esimerkiksi siitä, millaisia sodat ovat, millainen on ”oikea” mies ja mistä oikeasti kuuluu olla ylpeä. Mielestäni kertomuksista tulisi pystyä löytämään jotain, joka edustaa myös nykyisen yhteiskuntamme arvoja ja asenteita ja jonka kautta niiden sisältöä voi yhdistää omaan elämäänsä. Vaikka sota-aikoihin on yhä vaikeampi samaistua, voi sotakertomuksille siis löytää uusia tarkoituksia ja niissä voi nähdä merkityksiä, joiden kautta ne muuttuvat saavutettavimmiksi ja sitä kautta hyödyllisemmiksi. Näin ne eivät jää pelkiksi kertomuksiksi.

Sodankäyntiä ei tulisi ihannoida, ja sen kauheudesta ja epäeettisyydestä on keskusteltava enemmän. Hyvä lähtökohta olisi tarkastella kertomuksia sellaisella asenteella, että sotaa ei haluta enää koskaan. Sota-ajat ja niitä koskevat tarinat eivät ole mitään pyhiä reliikkejä, joita saa vain katsoa eikä koskea. Kriittinen ja pohdiskeleva näkökulma sotakertomuksiin ja sotaan liittyviin käsityksiin on edellytys sille, että niistä voi oppia ja ymmärtää jotain. En halua lukea ja kuunnella sotakertomuksia ja oppia sota-ajoista pitääkseni pelkästään niiden muistoa elossa, vaan haluan löytää jotain, jonka pohjalta voin rakentaa maailmankuvaani ja pohtia arvojani ja käsityksiäni.

Millainen siis on sotakertomusten merkitys tulevaisuudessa? Niiden aikaisempi tehtävä sotahistorian muistoina ja suomalaisen sisun esikuvana pienenee ajan kuluessa. Kertomukset avautuvat nuoremmille sukupolville eri lailla kuin vanhemmille: yksille ne ovat kuvauksia omista kokemuksista, toisille ne pitävät sotien muistoa elossa ja joillekuille ne tarjoavat näkökulmia tulevaisuuteen. Sotakertomuksia tulisi säilyttää, vaalia ja käydä läpi, mutta se tulisi tehdä kriittisesti – tiedostaen, että niillä voi olla nyt erilainen tarkoitus kuin aiemmin.